Se on niin hiuksenohut raja tästä päivästä siihen,
jolloin ei enää jaksa nousta sängystä.

Kun on käynyt läpi aluksi oireettoman masennuksen,
tietää kuinka helposti asiat salamyhkäisesti vaan patoutuu
piiloon kauniin hymyn taakse ja solmut kiristyy ennen kuin
pienestä virheliikkeestä kaikki yllättäen räjähtää.
Vielä silloinkin sitä yrittää pitää hymyä yllä, vähätellä,
ja täten polttaa kynttilää molemmista päistä.

Ja kun tietää miten tämä toimii, osaa nähdä merkit,
huomaa milloin tuuli kääntyy pohjoiseen ja pitäisi herätä;
silti sitä on vielä valmis kaatumaan uudestaan.

Pahoittelen valittavaa sävyä,
kaikkihan on hyvin.

Itsekään en soisi tällaisen olemassaololle oikeutta.